Narrin kukkia

Osamu Dazai: Sammakko Kustannus, 2026  Suomeksi: Saku-Petteri Urpo

Osamu Dazai oli Japanin eturivin kirjailijoita 1930- ja 40-luvuilla. Monet hänen kirjansa ovat nousseet klassikoiksi niin Japanissa kuin länsimaissa. Tämä romaani ilmestyi Japanissa jo 1935, mutta vasta nyt suomeksi Saku-Petteri Urpon hienona käännöksenä.

”Yōzō Ōba istui vuoteella ja katseli merelle.” Näin kirjailija esittelee päähenkilön ihmetellen, miksi antoi hänelle tuollaisen nimen ja mitä varten ylipäätään loi koko hahmon. Lemmenpari Yōzō ja Sono olivat hypänneet itsemurha-aikeissa jyrkänteeltä mereen. Yōzō saatiin meren kolhimana pelastettua. Hän joutui parantolaan paikattavaksi niin fyysisistä kuin henkisistäkin vammoista. Yōzōlla on käytössään suurehko huone. Nuorehko sairaanhoitaja neiti Mano huolehtii hänen toipumisestaan.

Ensimmäisenä päivänä kaksi poliisia tulee jututtamaan Yōzōa tapahtumista. Pian paikalle tulee Yōzōn ystävä ja opiskelukaveri Hida. Uutinen on sanomalehden kautta tullut kolmannen kaverin, Kosugen, tietoon. Hän keskeyttää talvilomansa ja matkustaa parantolaan. Kaverukset ovat nuoria ja laskevat helposti leikkiä mistä tahansa asiasta ja huoneesta kaikuu jatkuvaa naurunremakkaa. Se on tilanne, kun Yōzōn veli saapuu käynnille parantolan johtajan opastamana. Veli ei ole lainkaan tyytyväinen kaverusten tapaan viettää aikaa ja naureskella kaikelle. Hän ilmoittaa Yōzōlle, että tämän olisi alettava hankkia elantonsa itse, sillä kotipuolen rahat eivät riitä jatkuvasti elättämään riskiä miestä.

Hida oli poliisilaitoksella kuultavana ja ilmoitti palattuaan, että Yōzōa vastaan yritettiin saada oikeusjuttua nimikkeellä ’itsemurhan avustaminen’. Sellainen ei kenenkään mielestä mene läpi. Nuoret vain pelaavat korttia ja mekastavat niin, että johtava hoitajakin kehottaa hiljaisuuteen ja nuhtelee Manoa ja hänen kauttaan Yōzōa kavereineen. Viimeisenä päivänä parantolassa Mano houkuttelee Yōzōn luontoretkelle. Sen tavoite on muutamien kilometrien päässä oleva korkea kalliojyrkänne. Sen reunalta avautuu uhkea näkymä merelle ja noin 90 metriä alempana kuohuviin kallioita hakkaaviin tyrskyihin.

Dazain teksti on keveää joskin taustalla on tummia pohjavirtoja. Kiinnostavana tyyliseikkana kirjailija itse tulee useankin luvun lopussa hieman ’ihmettelemään’, miksi hän kirjoittikaan noin tai näin. Olisiko pitänyt jättää edeltävästä kappaleesta jotain pois jne.? Tässä kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta toisaalta vaikka kuinka paljon. Ollakseen 90 vuotta vanha teos, se vaikuttaa jopa ajankohtaiselta.

Risto Lindholm, lukija