Ohrana Kekkonen

Pekka Niiranen: Ohrana Kekkonen. UKK Etsivässä Keskuspoliisissa 1919-1927. SKS kirjat 2025.
477 s.

”Kekkonen oli vakuuttunut, että Suomen suurin uhka oli kommunismi. Neuvostovalta Venäjällä oli hänelle rutto, joka pyrki myrkyttämään jokaisen kansan. Venäläiset olivat verivainolaisia, jotka oli vapaussodassa onnistuttu karkottamaan Suomesta, samoin kuin heihin liittyneet, oman isänmaansa myyneet punaiset”.

Näin räväkästi Pekka Niiranen luonnehtii nuoren Urho Kaleva Kekkosen, valtiollisen salaisen poliisin etsivän, mielenlaatua tutkimuksessaan Ohrana Kekkonen. Kyseessä on pioneerityö – UKK:n toiminnasta ”Ohranassa”, Etsivän Keskuspoliisissa (EK), ei ole aiemmin tehty näin perusteellista, kriittistä ja eläytyvää esitystä. Lähteet ovat löytyneet UKK:n yksityisarkistosta Orimattilasta, ja yömyöhään päätynyt kirjeiden ja asiakirjojen penkominen päätyi joskus yöuniin UKK:n sängyssä.

UKK oli valkoisen Suomen, sisällissodan voittajien edustaja. 17-vuotiaana hän liittyi Kajaanissa suojeluskuntaan, oli mukana rintamataisteluissa, näki Varkaudessa Huruslahden ”arpajaisissa” jäälle teloitettujen ruumiit – Varkauden valtauksen jälkeen punaiset koottiin riviin ja joka kymmenes ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä - ja johti teloitusryhmää Haminassa keväällä 1918. Hinkua oli jääkäriksi, mutta vapaaehtoisten kiintiö oli ehtinyt täyttyä. Myös Itä-Karjalan heimosodat polttelivat, mutta nekin jäivät sivuun. Pysyvä työ avautui 1919 ohranassa, aluksi Yleisesikunnan alaisena sotilasetsivänä Kajaanissa ja sitten uudessa salaisen poliisin yksikössä, sisäasiainministeriön alaisena toimineessa EK:ssa vuoteen 1927. Samalla hän aloitti lehtimiehen toimensa, opiskeli lakimieheksi, menipä naimisiinkin.

EK oli osa valkoisen Suomen väkivaltakoneistoa, kuten Niiranen ilmaisee, armeijan, rajavartioston,  poliisin ja suojeluskunnan ohella. Vihollisia olivat kommunistit ja Neuvostoliitto. Syntyi myös omavaltaisesti toimivia ääriliikkeitä, kuten eräiden teollisuusjohtajien tukema lakonmurtajajärjestö Vientirauha Oy eli ”Pihkalan kaarti”, moniin tapahtumiin verkostoitunut Vapaussodan Rintamamiesten Liitto, sekä myöhemmin tasavallan kumousta suunnitelleet Lapuan liitto sekä Mäntsälän kapina. Epäonnistuneiden heimosotien ideologiaa jatkoi 1922 yliopistoväkeä ja lukeneistoa puhutellut Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Se ajoi sekä Itä-Karjalan valtaamista että Suomen yhtenäistämistä, eli ruotsin kielen aseman heikentämistä. Ja pinnan alla esiintyi kaikenmoista ääri-isänmaallista toimintaa, josta 1930-luvulla kehkeytyi joukko kansallissosialistisia puolueita. Kaikkien vihollinen oli Moskovassa 1918 perustettu ja sieltä käsin toiminut Suomen Kommunistinen Puolue, joka jatkoi maan alla kesken jääneen vallankumouksen ajatustaan. Sen maanpäällinen järjestö oli vuonna 1919 perustettu, Sosiaalidemokraattisesta puolueesta eronnut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (STTP), jonka osuus Eduskunnassa pyöri viidentoista edustajan korvilla. Polarisaatio oli kova, vaikka sisällissodassa lyöty vasemmisto oli ankarasti alakynnessä. 

EK:n pitkäaikaisen johtajan, Esko Riekin, tausta oli paljon puhuva. Hän toimi maailmansodan alusta Torniosta käsin jääkärivärvärinä, paljastui ja joutui tutkintovankeuteen Pietarin Spalernajaan. Sellitoveriksi sattui samasta syystä pidätetty Vihtori Kosola. Sisällissodan jälkeen Riekki osallistui Vienan heimosotiin, ja toimi myöhemmin Torniossa poliisin toimen ohella Pihkalan kaartin piiripäällikkönä. Suomen kuningashankkeessa hän oli keskeisiä henkilöitä. Hänellä oli aktivistien ja äärioikeiston luottamus. Se painoi, kun hänet valittiin 1923 EK:n päälliköksi, ylioppilaspohjalta. Päätehtävä oli kommunistisen liikkeen tuhoaminen. Riekki oli ”Valkoisen Suomen vahtikoira”, sanottiin.

Tuossa hengessä olivat alkaneet myös UKK:n etsivän toimet jo ennen Riekin kautta. Organisaatioon kuului Helsingin pääosasto ja lukuisia sivuosastoja eri puolella maata. Väkeä oli toistasataa, tiedustelijoita, valvojia, kuulustelijoita ja hallintohenkilökuntaa.  Tiedonhankinta kommunistien toiminnasta oli A ja O.  Selviteltiin etappiteitä ja henkilöliikennettä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ja pyrittiin paljastamaan vakoilua. Tietoja saatiin paljolti ilmiantajilta, ”kalveilta”, joita värvättiin ja solutettiin eri kohteisiin. Kun tiedot johtivat pidätyksiin, henkilöitä kuulusteltiin ja lähetettiin oikeuden eteen, missä usein seurasi syyte ”maanpetoksellisen toiminnan valmistelusta”. Jos pidätetty suostui vasikaksi, syytteestä saatettiin luopua. UKK toimi aluksi Kajaanin paikallispiirissä ja myöhemmin Helsingissä ja liikkui yhteen aikaan moottoripyörällään pitkin maata tiedustelu- ja kuulustelutehtävissä. EK:n silmätikku oli eduskuntapuolue STTP. Soluttautumisen avulla saatiin sen salaisesta toiminnasta sen verran raskauttavia tietoja, että sisäministerin esityksestä Korkein oikeus lakkautti sen keskeisimmät järjestöt 1926.  Leningradin punaupseerikoulun toiminnan paljastaminen Suomessa oli myös iso sulka EK:n hattuun. Kaikesta tästä Niiranen kirjoittaa niin mukaansa tempaavasti, että välillä luulee katsovansa ranskalaista  sarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto. On onnistumisia niin kuulusteluissa kuin värväyksissä ja varjostuksissa, töppäilyjä, alkoholismia, ammuskelua kännipäissä, intrigointia, työpaikkaromasseja – kortistonhoitaja Sylvi ja kuulustelija Urho – ja toruja liian raaoista kuulustelumenetelmistä. Niirasen mukaan UKK ei hakannut kuulusteltaviaan. Hän ”vokotteli”.  Tärkeintä oli saavuttaa luottamus ja henkinen yliote. Siinä UKK oli taitava. Suostuttelun keinoja olivat tarvittaessa kahvittelu, viinoittelu, saunominen ja kylään kutsut. 

UKK:n ja Riekin välit kaiversivat. UKK yhtyi julkisuudessa esitettyyn kantaan, että EK:n toiminta pitäisi siirtää rikospoliisin alaisuuteen, jolloin etsiväntoimen varsinaiseen tehtävään vapautuisi vähistä voimavaroista enemmän. Erimielisyys johti lopulta UKK:n eroon 1927. Kun Kekkosesta tuli 1938 Kajanderin hallituksen sisäministeri, koetti revanssin aika. EK lopetettiin, tilalle perustettiin Valtiollinen poliisi (Valpo) UKK:n entisten kaavailujen mukaisesti ja Riekki katsoi parhaaksi erota. Sotavuosina hän oli keskeinen henkilö SS-vapaaehtoisten värväyksessä ja toimi myöhemmin kokoomuslaisen Uuden Suomen toimitusjohtajana.

Niirasen teos herättää paljon pohdintaa. Olisivatko kommunistit kaapanneet Suomessa vallan ilman EK:a? Jopa Riekki oli sitä mieltä, että sille ei ollut mahdollisuuksia. Sekä maltillisen että radikaalin oikeiston paine oli niin vahva, että joidenkin tutkijoiden mielestä on ihme, että kommunismi säilyi ylipäänsä hengissä noina vuosina. Eikä vallankumousta tullut myöhemminkään, vaikka siitä kovin peloteltiin.

Entä säilyikö nuoren UKK:n kommunismiviha? Näyttää siltä, että ajan myötä UKK:sta tuli tässä suhteessa pragmaatikko. Erottuaan EK: sta hänestä tuli Ylioppilaslehden päätoimittaja, hän väitteli lakitieteen tohtoriksi, ja aloitti poliittisen uransa Maalaisliitossa. Oikeistoradikalismiin hän otti eroa saman tien. Hän erosi AKS:sta ja sai siksi ”petturina” tukun vihamiehiä mm. liikkeen salaseuran, ryssänvihaisen Vihan veljien piiristä. Lapuan liikettä hän karsasti ja esitti, että siitä syntynyt natsihenkinen eduskuntapuolue IKL olisi lakkautettava. Viimeistään presidenttivuosinaan UKK:n oli häivytettävä mahdollinen kommunismivihansa näkymättömiin ja kuulumattomiin. Niirasen mukaan kuitenkin kahdeksan vuoden ohranointi jätti niin syvän jäljen, ettei se koskaan arpeutunut. Ehkä arpeutumista auttoi hiukkasen kuulustelijakokemus olla silmätysten vakaumuksellisten kommunistien kanssa: asioilla oli aina inhimillinen puolensa.  Ja aina kannattaa saunoa – se on diplomatiaa!

Pekka Jalkanen

P.S. Luin samaan aikaan Ohrana Kekkosen kanssa Oula Silvennoisen, Marko Tikan & Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit (WSOY 2016). Suosittelen!