Huolia nykylapsuuden tilasta
Vantaan Jokirannan koulussa tapahtunut tragedia johtaa ajatukset kysymyksiin, joihin ei ole selkeitä vastauksia. Miksi näin tapahtui? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta näin ei olisi käynyt? Kouluampumistapaukset ovat harvinaisia, joten tekoon johtaneista tekijöistä on vaikeaa saada yleistettävää tietoa. On kuitenkin huomattu, että ampujilla on ollut elämänpiirissään lukuisia kuormittavia tekijöitä. Jokirannan kouluampumisesta tekee poikkeuksellisen se, että tekijä on vain 12-vuotias lapsi.
Kansallinen Koulutuksen Arviointikeskus (KARVI) julkaisi maaliskuun lopulla raportin ”Kouluun ja opintoihin kiinnittymisen tukeminen oppivelvollisuusikäisten koulutuksissa” (Julkaisut 10:2024). Raportti on nyt erityisen ajankohtainen ja perehtymisen arvoinen.
Kouluun kiinnittyminen (engl. school engagement, student engagement, study engagement) on verraten tuore käsite kuvata koulukokemuksia. Kiinnittymisessä erotetaan tyypillisesti tunteisiin liittyvä (affektiivinen), käytöksellinen (behavioraalinen) ja tiedollinen (kognitiivinen) ulottuvuus. Nämä eivät ole toisistaan riippumattomia ulottuvuuksia, joten kouluun kiinnittyminen on kokonaisuus ja prosessinomainen ilmiö.
Oppilaan tunnekokemukset eivät näy ulospäin. Ne syntyvät koulun vuorovaikutussuhteissa ja myös liittyen saatuun tukeen. Selvää on, että ampumiseen ryhtyneen oppilaan tunnekokemukset ovat olleet voimakkaan pahoinvoivia. Tapahtuman syiden pohtiminen tulisi nyt johtaa ajatukset ympäristötekijöihin, koska tämän lapsen ympärillä ollut turvaverkko ei onnistunut tehtävässään. Turva- ja tukiverkko sisältää useita tahoja, joista ketään tai mitään yksittäistä tahoa ei voi pitää pääsyynä.
Lasten ja nuorten pahoinvoinnista on ollut pitkään puhetta. Viimeistään nyt tämä huoli on otettava vakavasti. On uskallettava kysyä, että millaista lapsuutta tämän hetken Suomessa eletään?
Oikeastaan jokainen meistä voisi miettiä, että millaista lapsuutta minä olen osaltani rakentamassa niille lapsille, joiden kanssa olen tekemisissä. Hyvinvoinnin edistämiseen ja lasten tukemiseen tarvitaan lisää resursseja, ei leikkauksia.
